Minun tekisi mieleni itkeä. Tai nauraa. Tai ihan mitä vain. Mutta tällä kertaa sen takia, että en tunne enää mitään.
Saatoin lukea suoraan sitä kaikkea paskaa jota hän oli minulle kirjoittanut. Se ei vaikuttanut minuun enää mitenkään. Pelkkiä kirjaimia. Sellaisia jotka kyllä muodostavat ymmärrettäviä sanoja, mutta eivät voi sattuttaa minua. Sanat yrittävät ilkkua minulle mutta minä olen jossain, niiden tavoittamattomissa. Ja hymyilen. Voisin vaikka vilkuttaa niille. 
Oikeastaan huudan niille täyttä kurkkua.

"Te ette voi enää satuttaa minua!!"

Sinä et voi enää satuttaa minua.

Minä olen vapaa...Tai vapaampi kuin ennen.

Ja vahvempi. Kiitos eräiden henkilöiden.  Luultavasti parantumiseni alkoi silloin kun Maria suojeli minua unessani. En muista olleeni unessani niin onnellinen kuin silloin. Kai alitajuisesti tiedän että voin luottaa häneen vaikka mitä tapahtuisi. Ja Sanna, on ollut suuri "terapiaapu", me molemmathan saimme T:ltä paskaa niskaamme.

Ehkäpä vielä joku päivä voin aidosti hymyillä T:lle kaikesta paskasta huolimatta. Tai no, säälivä hymykin kelpaa ihan hyvin.