Lauantaina tuli taas tapeltua isän kanssa. 

Kaikki alkoi lihapussista joka mätäni varastossa. MInun piti siivota varasto ja ihmettelin lihapussia. Pakko sillä on olla joku tarkoitus, eihän se muuten voisi olla lattialla? Kysyin isältäni asiasta ja hän kiukustui. Purskahdin itkuun ja käskin häntä olemaan huutamatta minulle. Siitä hän suuttui enemmän

"ÄLÄ HUUDA MULLE! EI MIKÄÄN IHME ETTÄ LEVIÄÄ JUORUJA KU SINUN HUUTO KUULUU KYLÄLLE ASTI! MENE PSYKOLOGILLE ETTET OLIS NOIN HYSTEERINEN. NIIN MENE VAIN PAKOON SIITÄ TAAS."

Kävin pientä sanan vaihtoa hänen kanssaan itku kurkussa. hän puolusteli itseään "tietenkin mulla vituttaa että minun työ meni hukkaan!" niin... mutta onko se pakko purkaa minuun se vitutus?

Hän valitti minusta monta tuntia äidilleni. Kun tulin kysymään millä pesuaineella pesen varaston kuulin kun isäni teki minusta "analyysia"

"ei mikään ihme jos se pelkää ihmisiä! päivät omassa huoneessaan ja illat netissä, ei se saa ihmiskontakteja ja todellisuus alkaa heit... VIELÄKÖ SIE ITKET? LOPETA SE TYHJÄN ITKEMINEN AIKUINEN IHMINEN! EI SULLE OLE KÄYNY VIELÄ MITÄÄN! JOS SIE ITKET SINUA PELÄTÄÄN JA POLIISIT HAKEE SINUT POIS!"

niin...yritäppä olla itkemättä. 

Loppupäivästä kuulin sellaisia teorioita että olisin vain laiska ja itken sitä kun jouduin töihin. Isäni on ollut kuulemma liian lepsu minulle... 

miten ihmeessä olen näinkin järjissäni?

Miten olisi Teiniangst-angst?

Huoh...

Outoa, ensimmäistä kertaa elämässäni meidän kolmen tytön porukka on jakaantunut. Minä ja M, ollaan niin sanotusti M:n puolta, S on taas erään toisen tyypin puolta. Tai siltä se tuntuu.

Itse haluaisin puhua asiasta, mutta kaksi muuta ovat päättäneet unohtaa... Joten no, antaapa olla sitten.

Osaksi I:n kanssa (joka on muuten poika btw) tuli riitaa siitä, että no, minulle M on tärkeämpi kuin muut. Miksi ihmisten täytyy aina kadehtia/syyttää kun sinulla on paras ystävä? 

Ennn vaan tajua...

Unohdin eilen hakea pyykit narulta.

Kyllä, asia voi olla naurettava stressin lähde, mutta kun tietää millaista olen kokenut, ei asiaa ihmettele.

Pahempaa oli, kun äitini näki vain sen mitä en ollut tehnyt, eli, en hakenut pyykkejä. Muilla suorituksillani ei ollut väliä. Ei sillä, että tulin aikaisemmin kerhosta, kun äidilläni oli menoa, tai sillä, että menestyin hyvin koulussa:

Äiti: oletko kertonut isällesi että hakee sinut huomenna autokoulusta?
minä: unohdin.
Äiti. no mene kertomaan. Tosin, saa nähdä, että hakeeko se sinua kun sinäkään et tee mitä käsketään.

Niin... että se on ihanaa kun ihmisarvo määriytyy noin. Stressaan myös kirjaston kirjoista. Olen hukannut yhden niistä, enkä uskalla kertoa vanhemmilleni. Olisin taas huono tytär, joka ei tee mitään ja ei älyä mitään, dataa vain kaiket illat ja leventää persettään.

Mm. Melkein toivon ettei isä hakisikaan minua. Huoneeni on taas epäsiisti. Ja vaikka yritin sopia, että siivoaisin sen kunnolla torstaisin, ei se ole toiminut. Ei minua ole kuunneltu. He toitottavat minulle kyllä, että olen pian 18-v, mutta vain silloin kun se heille itselleen sopii. Minä en saa erehtyä, ja jos olen erehtynyt, eikä jonkin ole aikaisemmin onnistunut, ei se nytkään onnistu. Ihmeellistä miten itsetuntoni ei ole aivan maassa.

Niin, siitä liipamisesta. Luoti saatiin kiinni ja asiat ovat siltä viisiin reilassa. Verikin on pesty käsistä pois. Jotain hyvää on se, että ymmärrän parasta ystävääni paremmin T:n kannalta, ja hänkin ymmärtää minun tunteitani paremmin.

Aivan mahtavaa tämä minun englannin osaaminen. No, se ei ole minun ongelmani. Ongelmani on se, että sekaannuin asioihin, ja nyt paras ystäväni joutuu kärsimään siitä.

Ymmärrän nyt todella todella hyvin niitä, jotka puhuvat paskaa seläntakana, eivätkä tee mitään asialle. Paskanpuhuminen ei vahingoita, jollei se paljastu. Mutta, jos ottaa asioita puheeksi oikeasti, voi tehdä kipeää jälkeä. Ihan kuin ampuisi luodin ja yrittäisikin kaapata sen omiin käsiinsä. Vaikka onnistuisikin, tuloksena on helvetillistä kipua ja e-rit-tä-in veriset kädet.

Niin, minä painoin liipasimesta, ja luoti osui parhaaseen ystävääni.

Mitäs tässä enää auttaa kuin rukoilla, että jostain syöksyy ensiaputaitoinen tyyppi, joka pelastais kaikki...

 Aloin tänään miettimään käytöstäni. Olenko minä aina äänessä? Annanko huomita muille? Olenko se törkeä huomionvarastaja jota ei muiden mielipiteet kiinnosta ollenkaan?