Tämä tarina pitää kertoa aivan alusta asti, että sen ymmärtää. Aloitan siis alusta. Vuodesta 2005.

HUOM: Blogissa mahdollisesti esiintyvät ihmisten ja paikkojen nimet eivät ole oikeita. Vain vuosiluku on oikea.

Olin normaali seiskaluokkalainen, ujo, hiljainen ja yksinäinen. Oppitunnit olivat parasta, ei tarvinnut olla yksin. Välitunnit kulutin lukemalla. Sain pari "kaveria". Toinen heistä Liina, tahtoi vain hyötyä minusta, Jaana taas oli kehitysvammainen ja Liinan otteen alla, eli Liinan talutusnuorassa. Pidin Jaanasta enemmän, olemme vielä yhteydessä, Liinan kanssa yhteys katkesi kun hän vaihtoi koulua. Liina ja Jaana ovat minua kaksi vuotta vanhempia.
  Olin aluksi onnellinen Liinasta ja Jaanasta mutta halusin enemmän. Luokallamme oli yksi toinen yksinäinen, Sanna. Sanna ei minusta kyllä pitänyt, eikä sen koommin siitä että yritin olla hänen kaverinsa. Ei aluksi
  
Haaveilen kirjailijan urasta, haluan kirjoittaa fantasiaa. Ennen yläasteelle siirtymistä olin aloittanut piirtämisen ihan harrastuksena, tahdoin näet kuvittaa omat kirjani. Liityin yläasteella kuviskerhoon. Istuin aluksi omassa pöydässäni erään hyvin hyvän piirtäjän vieressä, hänen nimeään ei ole syytä mainita. Kuviskerhossa oli myös Maria. Hän tuli toisen tytön kanssa kerran käymään pöydässäni. Olin iloinen, he olivat hauskoja, varsinkin Maria. Maria alkoi joka kerhokerralla käydä pöydässäni. Meillä oli paljon yhteistä, ja meillä oli hauskaa. Eräänä kertana hän jäi siihen. Istumaan pöydälleni. Olin löytänyt uuden ystävän. Todellisen ystävän joka jaksaa minua aina, ystävän jota itse jaksan aina. Sellaisen jonka kanssa voi nauraa ja itkeä.
  Marialla oli kaveri jonka nimi oli Tiia. Hän ja Maria olivat parhaat ystävät. Eräänä aamuna kun tulin kouluun näin Marian linja-autopysäkillä. Me meninne yhdessä koulun pihalle ja kun näin Tiian odottavan Mariaan jäin kauemmas, en halunnut tunkeutua heidän seuraansa pakosta. Maria kuitenkin kääntyi ja sanoi minulle "Eekoo, miksi jäit sinne? Tule meidän kanssamme." Olin niin onnellinen.
 Ajan kuluessa ystävystyin Sannan ja Tiian kanssakin. Meistä tuli nelikko, Maria, Tiia, minä ja Sanna. Meillä oli hauskaa. Olimme erottamattomia.

"Olimme". Maailman inhottavin sana. Ja pahinta, että sana voisi olla "Olemme" jos minä olisin ollut parempi ihminen. Kaikki se on minun syytäni, tiedän sen. Mikään ei muuta sitä. Ryven silloin tällöin yhä itsesyytöksissä ja jossittelen. Tiedän, se on täysin turhaa. Ehkä se on minun tapani käsitellä tätä, syytän itseäni.

Niin kului yläaste. Maria jäi kotikuntamme lukioon, Tiia lähti naapurikuntaan opiskelemaan. Näimme siis Tiiaa harvemmin kuin Mariaa. Aloimme erkaantumaan. Itse en nähnyt sitä heti...

Eräänä aamuna herään tekstiviestin ääneen. Se on Sanna joka nauraa jotain Tiian tekemää juttua. Kysyn häneltä onko Tiia heillä. Sanna vastaa "on, Mariakin tulee kohta." Mustasukkaisuus iskee. Kysyn miksei kukaan ole sanonut minulle mitään. Sanna sanoo "sori, mie unohdin sinut." 
Pam! Mie unohdin sinut. Se sattui. Kolme parasta ystävääni viettää hauskaa kolmisin ja minut on unohdettu.  Tuntuu etteivät he tarvitse minua mihinkään, he voivat pitää hauskaa ilmankin. Tunnen vihaa. Raivoa. Mustasukkaisuutta. Olen lapsellinen, tiedän sen. Mutta niinhän kaikki 15 vuotiaat ovat. Olin silloin 15.

  Jotenkin tämä asia sovitaan, unohdetaan. Siis kaikki muut unohtavat sen. Minä en saa enää mielestäni sitä tunnetta, etteivät he minua tarvitse. Etten merkitse mitään. Sitähän se on, kun unohdetaan. Tästä käydään riitoja jotka olen jo unohtanut. AIka on armollisesti pyyhkinyt osan muistikuvista. Sanna haukkuu minua pennuksi, lapselliseksi, ja sellaiseksi joka tahtoo kontrolloida muita. Syy on siis minun.


 

16-vuotis syntymäpäiväni on yhtä helvettiä. Riitelen taas ystävieni kanssa (en muista mistä) ja sen lisäksi rakas Ämmini, joka asuu yläkerrassamme, voi huonosti ja hänelle soitetaan ambulanssi. Menen veljeni kanssa ylös. Ämmi odottaa ambulanssia, ja puhuu viimeisestä tahdostaan. Kaiken pitää jäädä isällemme. Minä itken. Kyyneleet virtaavat silmistäni, äännähtelen avuttomana. En halua kuulla hänen kuolemastaan. En halua hänen kuolevan!! Ämmi halaa minua ja sanoo ettei häntä kannata itkeä.
  Lopulta ambulanssi vie hänet.  Menen koneelle, kerron ystävilleni mitä tapahtui. Saan lohtua. Olen iloinen.

Seuraavana päivänä olen yhä alamaissa. Tiina ja Sanna ovat mesessä. Kuulen että he ovat menossa Marian kanssa Tiian luo. Tällä kertaa syntyy myös riita. Minusta tuntuu pahalta että he ovat sopineet taas selkäni takana näin. Asia olisi helpompaa jos minultakin kysytään. Sanna väittää että on ilmoittanut minulle, mutta ei ole. Hän vetoaa siihen että luuli minulla olevan töitä, mutta ei se olisi este. Voisin pitää pari vapaapäivää ja tulla heidän kanssaan. Lopulta Sanna raivostuu täysin ja sanoo että olen lapsellinen ja kehittelen salaliittoteorioita pienessä päässäni. Lähden mesestä. Yritän puhua Marialle, hän ei vastaa viesteihin. Hänen ainoa vikansa on se, ettei hän ole saatavilla silloin kun tarvitsen. Tuntuu siltä.

Ehkä onkin jonkun korkeamman voiman, Jumalan tai Saatanan tahto että olen suruni hetkellä yksin. Maria kyllä kuuntelee ja osaa lohduttaa, mutta yleensä jostain syystä hän ei vastaa kun tarvitsen häntä.    Noin kulkevat ajatukseni.

Riita sovitaan mutten pääse yli tunteesta että olen tarpeeton. Onnekseni kasvan jonkin verran aikuiseksi. Kai minä myös vahvistun. Heikkoudestani en pääse mihinkään.
 

***  

Nyt vuodattaminen on pakko keskeyttää. Kuvitelkaa tätä vaikka jatkokertomuksena. Nyt on niin myöhä että pakko lopettaa tältä illalta. Lähipäivinä tulee lisää tekstiä, joka liittyy tähän. Osa 2 siis.