Unohdin eilen hakea pyykit narulta.

Kyllä, asia voi olla naurettava stressin lähde, mutta kun tietää millaista olen kokenut, ei asiaa ihmettele.

Pahempaa oli, kun äitini näki vain sen mitä en ollut tehnyt, eli, en hakenut pyykkejä. Muilla suorituksillani ei ollut väliä. Ei sillä, että tulin aikaisemmin kerhosta, kun äidilläni oli menoa, tai sillä, että menestyin hyvin koulussa:

Äiti: oletko kertonut isällesi että hakee sinut huomenna autokoulusta?
minä: unohdin.
Äiti. no mene kertomaan. Tosin, saa nähdä, että hakeeko se sinua kun sinäkään et tee mitä käsketään.

Niin... että se on ihanaa kun ihmisarvo määriytyy noin. Stressaan myös kirjaston kirjoista. Olen hukannut yhden niistä, enkä uskalla kertoa vanhemmilleni. Olisin taas huono tytär, joka ei tee mitään ja ei älyä mitään, dataa vain kaiket illat ja leventää persettään.

Mm. Melkein toivon ettei isä hakisikaan minua. Huoneeni on taas epäsiisti. Ja vaikka yritin sopia, että siivoaisin sen kunnolla torstaisin, ei se ole toiminut. Ei minua ole kuunneltu. He toitottavat minulle kyllä, että olen pian 18-v, mutta vain silloin kun se heille itselleen sopii. Minä en saa erehtyä, ja jos olen erehtynyt, eikä jonkin ole aikaisemmin onnistunut, ei se nytkään onnistu. Ihmeellistä miten itsetuntoni ei ole aivan maassa.

Niin, siitä liipamisesta. Luoti saatiin kiinni ja asiat ovat siltä viisiin reilassa. Verikin on pesty käsistä pois. Jotain hyvää on se, että ymmärrän parasta ystävääni paremmin T:n kannalta, ja hänkin ymmärtää minun tunteitani paremmin.